Miksi lähiökehityshankkeet eivät tavoita taloyhtiöitä?

Samalla asuinalueella asuvien ihmisten toiveet voivat olla yllättävän samankaltaisia: Jos alue on levoton, turvallisuuden tunnetta halutaan parantaa. Asumisen kustannukset halutaan pitää kurissa. Saman alueen asukkaat saattavat myös jakaa monia yhteisöllisyyteen ja palveluntarjontaan liittyviä toiveita. Asuinalueen yhteisen tahtotilan muodostaminen on kuitenkin haastavaa, sillä päätöksenteko tapahtuu lähes poikkeuksetta kiinteistötasolla. Yhdessä taloyhtiössä taas on kymmeniä tai jopa satoja osakkaita, jotka usein kokevat oman kiinteistön (tai jopa asunnon!) ulkopuolelle ulottuvat asuinalueen projektit etäisinä ”jonkun muun” tehtävinä. Samalla osakkaat voivat olla kiinnostuneita suuristakin hankkeista, mikäli he kokevat hyötyvänsä niistä. Aluetason hankkeiden hyötyjä voi kuitenkin olla vaikeaa perustella taloyhtiöiden osakkaille, koska ne syntyvät hitaasti ja ovat mitattavissa viiveellä.

1960- ja 1970-lukujen rakennuskanta vaatii lähivuosina suuria korjauksia. Korjauspäätökset ovat kipeitä erityisesti lähiöiden taloyhtiöissä, joissa julkisivu- ja putkiremonttien hinta on korkea suhteessa asuntojen arvoon. Julkiset toimijat ovat tunnistaneet haasteen ja pyrkivät edistämään suunnitelmallista kiinteistönpitoa asunto-osakeyhtiöissä. Taloyhtiöt ovat kuitenkin yksikköinä niin pieniä, että julkisilla varoilla toteutetut lähiökehityshankkeet eivät usein tavoita niitä. Esimerkiksi Turun kaupunki on organisoinut toimintansa yhdeksän suuralueen mukaan, joissa tekee kehittämiskokeiluja yhdellä kärkialueella (esim. Pansio-Perno). Sinänsä ansiokkaasti organisoitu kehitystoiminta on kokoluokaltaan liian suurta taloyhtiöille ja niiden osakkaille: jos lähiötason hankkeet ovat etäisiä, miten taloyhtiöt voisivat olla mukana noin kymmenen kertaa laajemmassa suuralueen hankkeessa?

Taloyhtiöiden toimijat kaipaisivat henkilökohtaisia kontakteja kaupunkien toimijoihin. Kaupunkien resurssit eivät kuitenkaan riitä kaikkiin lähiöihin jaettaviksi. Muutaman taloyhtiön kokoisia ”minilähiöitä” voi olla yhdessä kaupungissa kymmeniä tai jopa satoja ja asukkaiden yhdenvertaisuusperiaatteen vuoksi kaupunki ei voi suosia yksittäistä aluetta ilman perusteltuja syitä. Rajallisten resurssien kehityshankkeiden vaarana onkin, että kaikille pyritään tarjoamaan jotain, potti hajoaa liian pieniin osiin ja kukaan ei lopulta saa mitään.

Joukossa on voimaa ja monen taloyhtiön ryhmäytyminen olisi kannattavaa. Tämä pätee erityisesti väljästi rakennetuissa ja rakennuskannaltaan samankaltaisissa lähiöissä. Yhteiset suunnitelmat mahdollistavat ryhmäkorjaukset, joiden avulla taloyhtiöt voivat säästää tulevissa korjauksissaan. Kun suuren asukasjoukon toiveet ja tarpeet tunnistetaan, kaupunki voi kohdentaa resurssinsa entistä tehokkaammin. Tieto olisi kiinnostavaa myös liiketoiminnan kannalta: Alueella saattaisi esimerkiksi olla kysyntää mobiileille apteekkipalveluille tai uudelle ravintolalle. Rakennushankkeiden yhdistäminen voi myös synnyttää kookkaita, kaikkien osapuolten kannalta kannattavia urakoita. Mitä jos esimerkiksi lisärakentamisurakka voitaisiin tehdä kuudessa naapuritaloyhtiössä kerralla ja tuottaa entistä paremmin tuloja taloyhtiöille?

Linnea Löytönen tutki Vahaselle tehdyssä gradussaan lähiökehityksen 4P –kumppanuuden (Public-Private-People Partnership) toteuttamisedellytyksiä taloyhtiövaltaisissa lähiöissä. Case-esimerkkinä hänellä oli Härkämäki Turussa. Linnean englanninkielinen gradu on luettavissa osoitteessa:

https://issuu.com/linnealoytonen3/docs/aligning_interests_ma_thesis_loyton